Eilen töistä suoraan salille. Ihanaa. Lisäsin vastusta kuntosalilaitteissa. Tyttäreni varoitteli, että revin paikkani. Henkilökohtainen valmentajani sanoi, että sen kun lisäät, hae sopiva vastus, millä jaksat tehdä. Sain sarjat tehtyä. Tuntui paremmalta, kun joutui enemmän hikoilemaan.

Mieheni tuli hakemaan minut illalla autolla. Ylellistä, ei bussipysäkillä kökkimistä. Tylsää kulkea kahdella bussilla. Kohta, kun säät lämpenee, pääsee polkupyörällä ja saa siinä samalla alkulämmittelyn.

Venyttelyä pitää lisätä. Jäseniin jää jonkinlainen jännite, etenkin, kun treenaa illalla. Aamutreeni olisi kai tehokkaampaa. Nyt tytär lähti kouluun ja sanoi, että menee kello puoli ykstoista salille. Mun täytyy mennä kuulemma sinne sillon kanssa. Ääh, vapaapäivä, no mikäs sen parempaa ajankulua!

Vatsakiertovälineessä, vai mikä sen härvelin nimi on, olen jo pikkasen edistynyt. Sen lisäksi, että lisäsin vastusta, saan myös kierrettyä vastaloani pidemmälle. Tuo iän mukana tuoma jäykistyminen on pelottavaa. Ja yksipuoliset liikeradat. Pelkkä kävely ei riitä. Mutta ei ne vatsalihakset ole vielä löytyneet. Vatsaliikelaitteessa liike ei tunnu vatsassa vaan selän sivuosissa, jossain munuaisten päällä kai.

Työkaveri ihmetteli, kun sanoin, etten jumpassa päässyt lattialta selinmakuulta yhtään vatsaliikettä, en alkuunkaan. Ei uskonut. En olisi minäkään. Sanoi, että miten ihmeessä pystyn yleensä edes kävelemään? Äsken testasin; laitoin jalat sohvan alle ja yritin... laitoin jalat sohvan päälle ja yritin... No, pieni liikahdus ylävartaloa ylöspäin. Se siitä. Kadonneiden vatsalihasten metsästys jatkuu!